Haastattelussa festivaalikuvaaja Seilo Ristimäki, jonka näyttely on avattu tänään. Feelings since 1960 -valokuvanäyttely Brinkkalan galleriassa 2.8.-1.9.2019
Valokuvaaja Seilo Ristimäki, millaista on työskennellä Turun musiikkijuhlien valokuvaajana?
”Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana tekniikka on muuttunut valtavasti. Ennen digitaalista aikaa, painetun kuvan aikana oli tietty viive, nyt sosiaalisessa mediassa kuohutaan heti. Kuvien on oltava nopeammin saatavissa ja jakelussa. Työssäni pääsen kulisseihin juttelemaan tähdille. Yllättävän moni on tykästynyt Turkuun. Turkua pidetään viehättävänä pikkukaupunkina ja festivaalia hyvin järjestettynä.
Turun musiikkijuhlien poikkitaiteellisuus ei sinänsä ole uutta – festivaaleilla on aina ollut ajan henkeen nähden monipuolinen ohjelmisto. Se, mikä on rohkeaa, muuttuu kuitenkin. Klaus Mäkelä on neljäs taiteellinen johtaja, jonka alla olen työskennellyt. Jokainen tuo omia painotuksiaan. Turun musiikkijuhlat on ensisijaisesti klassisen musiikin juhla, mutta se on rentoutunut ilmapiiriltään etenkin Topi Lehtipuun aikakaudella. Tuolloin tehtiin paljon kokeiluja ja etsittiin erikoisia konserttipaikkoja, kuten maan alla sijaitseva luola, tai kaasukellon ylätasanne. Ne olivat visuaalisesti erilaisia, mutta tuotannollisesti haastavia. Ville Matvejeff taas toi isompia teoksia takaisin. Uudet taiteelliset johtajat ovat kansainvälisempiä, ja heillä on laaja kansainvälinen ystäväpiiri. Tämä houkuttelee Turkuun entistäkin mielenkiintoisempia tähtiä.
Musiikkijuhlat ovat kuvaajalle inspiroiva aihe, sillä jokiranta ei muutu ja ollaan kotikonnuilla, mutta pääsen kuvaamaan uusia ja mielenkiintoisia tyyppejä. Isompi visuaalinen oopperaproduktio on aina kiintoisa kuva-aihe, mutta yksittäiset persoonat ovat harjoituksissa omimmillaan. Valokuvaaja on onnistunut työssään silloin kun yleisö ei näe eikä kuule häntä – olen ikään kuin konsertin näkymätön mies, joka tekee juhlat näkyväksi muille.”
Millainen Brinkkalan galleriassa järjestettävä juhlanäyttelysi on?
”Muistan suunnilleen kaikki ottamani kuvat, vaikka mieleenpainuville kasvoille täytyy joskus etsiä nimi arkistosta. Juhlanäyttelyyni on valittu 30 000 kuvan joukosta 50 visuaalisesti mielenkiintoista. Tilaus on kuitenkin ollut dokumenttipohjainen, joten se näkyy. Näyttely ei kuitenkaan ole ollut tarkoitettu tilojen tai tähtien esittelyyn. Musiikintuntijan voi kuitenkin olla mielenkiintoista bongata esimerkiksi Leif Segerstam nuorempana tai Kuusiston veljesten nuoruudenkuvia.
Työnjälkeni on pysynyt kaksikymmentäviisi vuotta samankaltaisena, vaikka tekniikka on muuttanut kuvia. 1994 sanomalehdetkin olivat vielä mustavalkoisia…Yleisön pukeutumisen rentoutumisen voi huomata kuvista. Barokkiorkestereilla oli ennen barokkiasut ja esiintymisen piti ehdottomasti olla Akatemiasalissa, nyt voidaan kokeilla enemmän, ja esimerkiksi historialliset puvut ovat jääneet pois. 20 vuotta sitten se olisi ollut pöyristyttävää.”
Mitä annettavaa valokuvataiteella on musiikin maailmalle?
”Muutama vuosi sitten järjestettiin konsertti, jossa barokkiorkesteri soitti Neljää vuodenaikaa kuin jazzia, siten että nuotteihin jätettiin kapellimestarin toimesta paljon ilmaa fraseeraukselle. Musiikista kertominen kuvin on kuitenkin joskus vaikeaa – hyvästä konsertista voi olla vaikea saada kuvia. Kuvat tuovat kuitenkin julkisuutta ja näkyvyyttä. 25 vuodessa ehtii tallentaa kulttuurihistoriaa ja paikallishistoriaa, sekä tuoda Turkua maailmankartalle. Minulta on välillä pyydetty kuvia ulkomaalaisiin lehtiin kun musiikkijuhlilla on ollut maailmantähtiä.
Neljännesvuosisataani juhlistava näyttely osuu Turun musiikkijuhlien 60. järjestämisvuodelle. Moni asia on muuttunut, mutta määrätyn lainen kädenjälki näkyy kuvissa. Kun ehdotin näyttelyn järjestämistä, säätiö lähti heti innokkaasti tukemaan ideaani, mistä olen kiitollinen. On hienoa päästä toteuttamaan näyttely yhteistyössä, ja on upeaa, että saimme juuri Brinkkalan gallerian käyttöömme.”